Pragmatismi ja kirjallisuuden tulkinta

 

Saatuani valmiiksi modernia sotaromaania käsittelevän kirjakäsikirjoitukseni jäin vielä pohtimaan, olisiko minun tullut kertoa kirjallisuuden tulkintaa koskevista periaatteistani laajemmin. Päädyin kuitenkin siihen, että maininta tavastani soveltaa klassista hermeneuttista kehää tulkinnan lähtökohtana Umberto Econ tavoin sekä monet muut aiheeseen liittyvät nostoni ovat jo riittäviä. Eräät tutkijat, kuten Patric Colm Hogan, jota tutkijana muutoin ihailen, toistavat teoksissaan samoja teoreettisia näkemyksiään, mikä on yhtäältä perusteltua ja monesti hyödyllistäkin, mutta toisaalta tällaisen toiston voi kokea turhauttavana.

Päädyin pohtimaan myös henkilökohtaisen tulkintakäsityksen merkitystä tutkimuksessa. Olen kokenut hyödylliseksi, että minulla on ollut urani aikana vahva näkemys kirjallisuuden tulkintaa koskevista kielifilosofisista periaatteista. Tämä voi kuulostaa truismilta, mutta se ei ole sitä. Vahva omakohtainen näkemys tukee käytännön tutkimustyötä ja mahdollistaa vastaamisen siihen liittyviin haasteisiin. Se on tutkijaa voimaannuttava seikka.

Tutustuin jo varhain Umberto Econ näkemykseen kirjallisuuden tulkinnasta ja kirjoitin sitä käsittelevän teoreettisen filosofian maisterintutkielman. Nämä näkemykset, jotka pohjautuvat Charles Peircen pragmatismiin, ovat olleet minulle varsin hyödyllisiä myös siksi, että en ole koskaan kyennyt hyväksymään Ferdinand de Saussuren vaikutusvaltaista näkemystä merkin arbitraarisuudesta. Toisin kuin Saussure, joka jakaa merkin kahteen osaan, merkitsijään ja merkittyyn, ja katsoo merkityksen perustuvan sanojen välisiin eroihin ja sosiaalisiin käytäntöihin, katson Peircen tavoin merkin olevan kolmiosainen: se koostuu merkin ilmiasusta (representamenista), mielessä syntyvästä hahmosta (interpretantista) ja viittauksen kohteesta (objektista). Merkityksellistä on, että viittauksen kohde puuttuu Saussuren käsityksestä, minkä vuoksi hän katsoo merkin suhteen todellisuuteen olevan mielivaltainen.

Vaikka Saussuren merkkikäsityksestä on ollut paljon hyötyä kirjallisuudentutkimukselle vaikutettuaan siihen, että strukturalistinen ja klassinen narratologinen tutkimus alkoi tarkastella kirjallisuutta systeeminä, se on johtanut myös varsin kyseenalaisiin ajattelutapoihin. Esimerkiksi Jacques Derrida keksi johtaa merkin mielivaltaisuuden korostamisesta radikaalin näkemyksensä siitä, että kaikki on tekstuaalista eikä ihmisellä ole keinoa nähdä maailmaa kielen ulkopuolelta. Derridan näkemys on Saussuren teorian radikalisointi eikä pelkkä sen puhdas kritiikki. Toiseksi Saussuren näkemys kielestä systeeminä johti kirjallisuudentutkimuksessa siihen, että yksittäisten teosten tulkitsemisen mielekkyys kiistettiin tai nähtiin vähintäänkin toissijaisena. Perinteinen hermeneuttinen kirjallisuudentutkimus kyseenalaistettiin. Silti mielekästä ratkaisua siihen, miten kirjallisuuden rakenteen analyysistä voidaan hypätä tulkintaan, ei ole koskaan kyetty löytämään strukturalistisessa kertomusteoriassa.

Mainitut ongelmat vältetään, kun merkkiin katsotaan Peircen tavoin sisältyvän myös viittauksen kohde. Peircen näkemyksessä objekti ei tule meille sellaisenaan näkyväksi ja käsiteltäväksi merkissä, vaan se näkyy vain merkin tuottamien tulkintojen ja vaikutusten kautta. Toisin sanoen se on ulkopuolinen rajapiste, joka ohjaa ja rajoittaa merkin tulkitsemista. Yksinkertaistaen ilmaisten, voimme osoittaa (indeksaalisuus) kissaa (dynaaminen objekti) ja sanoa, että tuossa on kissa, vaikka tieteelliset käsitykset siitä voivatkin vaihdella. Merkitys ei siten hahmotu yksin sanakirjamääritelmien tai ihmisten kissasta esittämien konventionaalisten näkemysten pohjalta, vaan kissa itsessään olemuksellaan vastustaa heikkoja tai mielettömiä tulkintoja. Vaikka tämä käsitys ei täysin vastaa naiiviin realismiin sisältyvää ajatusta todellisuuden ja merkin kiinteästä vastaavuudesta (korrespondenssista), Peirce puolustaa tieteellisen tutkimuksen mahdollisuutta vähintään lähestyä totuutta. Peirce puhuu viimeisestä interpretantista, joka on tulkinnan ideaalinen päätepiste, vakiintunut merkitys, jota kohti tulkintaprosessi pyrkii.

Econ kielifilosofia on tarjonnut minulle vaihtoehtoisen mahdollisuuden välttää mainitut pahimmat strukturalismiin ja poststrukturalismiin liittyvät ongelmat perustutkintovaiheesta lähtien. Ei sovi kuitenkaan unohtaa, että strukturalismin edistämä kirjallisuuden muodollisiin puoliin keskittyminen on ollut tieteenalalla erittäin hyödyllistä. Koin silti nuorena tutkijana jääväni melko yksin näkemykseni kanssa, koska tuolloin ortodoksiset narratologit ja dekonstruktionistit olivat niin viehättyneitä omista teorioistaan ja hankkeistaan. Econ strukturalismiin ja dekonstruktioon kohdistama kritiikki jäi pitkälle keskustelematta Suomessa ainakin muiden kuin semiotiikan tutkijoiden parissa, vaikka minäkin kirjoitin aiheesta kaksi laaja-alaista artikkelia.

   Kuva 1. Econ käsitystä tulkinnan avoimuudesta käsittelevä artikkelini löytyy Tarja Knuuttilan ja Max Ryynäsen toimittamasta artikkelikokoelmasta. 

Olen silti jo pitkään ollut tyytyväinen siihen, että narratologiakin on kehittynyt suuntiin, joissa yksittäisen tekstin tulkinta, lukijan rooli merkityksen muodostumisessa sekä kysymykset retoriikasta, etiikasta, affektiivisuudesta ja ekologisesta kestävyydestä ovat tutkimuksessa keskeisellä sijalla. Minunkin on helpompi hengittää narratologian parissa tänään, sillä monet Econ perustavat näkemykset kirjallisuuden tulkinnasta sopivat hyvin yhteen tämän tutkimussuuntauksen uusien näkökulmien kanssa. Jotkin Econ näkemykset ovat auttamatta vanhentuneita, mutta hänen perusoletuksensa kirjallisuuden tulkinnan luonteesta ovat yhä arvokkaita tutkijoille.

Kansikuva esittää loistokkaina kukkivia pioneja kampuksemme kukkapenkissä.

In English

Pragmatism and Literary Interpretation

Now that I have finished the manuscript for my book on modern war novels, I wonder whether I should have discussed my principles of literary interpretation in greater detail. However, I concluded that my mention of applying the classical hermeneutic circle, in the manner of Umberto Eco, as a starting point for interpretation, along with many other points I raised on the subject, is already sufficient. Some scholars, such as Patric Colm Hogan, whom I otherwise idolise, repeat the same theoretical views in their works, which is, on the one hand, justified and often useful, but on the other hand, such repetition can be frustrating.

I also found myself reflecting on the significance of personal interpretive perspectives in research. Throughout my career, I have found it helpful to have a strong grasp of the linguistic-philosophical principles underpinning literary interpretation. This may sound like a truism, but it is not. A strong, personal perspective supports practical research and enables one to respond to the challenges it presents. It is a source of empowerment for the researcher.

I became familiar with Umberto Eco’s views on literary interpretation early on and wrote my master’s thesis in theoretical philosophy on the subject. These views, grounded in Charles Peirce’s pragmatism, have been particularly useful to me, partly because I have never accepted Ferdinand de Saussure’s influential view of the arbitrariness of the sign. Unlike Saussure, who divides the sign into two parts, the signifier and the signified, and regards meaning as grounded in differences between words and in social practices, I, following Peirce, view the sign as a tripartite entity comprising the sign’s manifestation (the representamen), the mental image it evokes (the interpretant), and the object of reference (the object). Notably, the object of reference is absent from Saussure’s conception, which is why he considers the sign’s relationship to reality arbitrary.

Although Saussure’s concept of the sign has been of great benefit to literary studies—having influenced structuralist and classical narratological research to examine literature as a system—it has also led to some rather questionable ways of thinking. For example, Jacques Derrida used Saussure’s emphasis on the arbitrariness of the sign to develop his radical view that everything is textual and that humans have no way of perceiving the world outside of language. Derrida’s view is thus a radicalisation of Saussure’s theory, not a pure critique of it. Second, Saussure’s view of language as a system led literary studies to dispute the validity of interpreting individual works, or, at the very least, to regard such interpretation as secondary. Traditional hermeneutic literary studies were called into question. Yet structuralist narrative theory has never found a meaningful solution to the question of how to move from the analysis of literary structure to interpretation.

Since my undergraduate studies, Eco’s philosophy of language has offered me an alternative to avoid the worst problems associated with structuralism and poststructuralism. However, we must not forget that the structuralist focus on the formal aspects of literature has been extremely beneficial to the field. As a young researcher, I felt quite alone in my views because orthodox narratologists and deconstructionists were, at that time, so captivated by their own theories and projects. I tried to introduce Eco’s ideas in my two extensive articles on the subject, but without success. Eco’s criticism of structuralism and deconstruction went largely undiscussed in Finland, at least among researchers outside the field of semiotics.

Nevertheless, I have long been pleased that narratology has also developed in directions where the interpretation of individual texts, the reader’s role in the formation of meaning, and questions of rhetoric, ethics, affect, and ecological sustainability play a central role in research. It is easier for me to breathe a sigh of relief when it comes to narratology today, as many of Eco’s fundamental views on literary interpretation align well with the new perspectives of this research trend. Some of Econ’s views are undeniably outdated, but his basic assumptions about the nature of literary interpretation remain valuable to scholars.

The cover photo shows peonies blooming in all their glory in the flowerbed on our campus.