Pragmatismi ja kirjallisuuden tulkinta

 

Saatuani valmiiksi modernia sotaromaania käsittelevän kirjakäsikirjoitukseni jäin vielä pohtimaan, olisiko minun tullut kertoa kirjallisuuden tulkintaa koskevista periaatteistani laajemmin. Päädyin kuitenkin siihen, että maininta tavastani soveltaa klassista hermeneuttista kehää tulkinnan lähtökohtana Umberto Econ tavoin sekä muut aiheeseen liittyvät nostoni ovat jo riittäviä. Eräät tutkijat toistavat teoksissaan samoja teoreettisia näkemyksiään, mikä on usein perusteltua, mutta toisaalta tällainen toisto voi olla lukijoille turhauttavaa.

Päädyin pohtimaan myös henkilökohtaisen tulkintakäsityksen merkitystä tutkimuksessa. Olen kokenut hyödylliseksi, että minulla on ollut vahva näkemys kirjallisuuden tulkintaa koskevista kielifilosofisista periaatteista koko urani ajan. Tämä voi kuulostaa truismilta, mutta se ei ole sitä. Vahva omakohtainen näkemys tukee käytännön tutkimustyötä ja mahdollistaa vastaamisen siihen liittyviin haasteisiin. Se on tutkijaa voimaannuttava seikka.

Tutustuin jo varhain Umberto Econ näkemykseen kirjallisuuden tulkinnasta ja kirjoitin sitä käsittelevän teoreettisen filosofian maisterintutkielman. Nämä näkemykset, jotka pohjautuvat Charles S. Peircen pragmatismiin, ovat olleet hyödyllisiä myös siksi, että en ole koskaan kyennyt hyväksymään sveitsiläisen kielitieteilijän Ferdinand de Saussuren vaikutusvaltaista näkemystä merkin arbitraarisuudesta. Toisin kuin Saussure, joka jakaa merkin kahteen osaan, merkin fyysiseen muotoon (merkitsijä, signifiant) ja sen herättämään mielensisäiseen ideaan (merkitty, signifié), ja esittää merkityksen perustuvan sanojen välisiin eroihin ja sosiaalisiin käytäntöihin, katson Peircen tavoin merkin olevan kolmiosainen: se koostuu merkin ilmiasusta (representamenista), mielessä syntyvästä hahmosta (interpretantista) ja viittauksen kohteesta (objektista). Merkityksellistä on, että viittauksen kohde puuttuu Saussuren käsityksestä, minkä vuoksi hän katsoo merkin suhteen todellisuuteen olevan mielivaltainen.

Kuva 1. Charles Sanders Peirce. Lähde: Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio. Julkaisuvapaa. 

Vaikka Saussuren merkkikäsityksestä on ollut paljon hyötyä kirjallisuudentutkimukselle vaikutettuaan siihen, että strukturalistinen ja klassinen narratologinen tutkimus alkoi tarkastella kirjallisuutta systeeminä, se on johtanut myös kyseenalaisiin ajattelutapoihin. Hänen näkemyksensä siitä, että tutkimuksen kohteena tulee olla abstrakti, yhteisöllinen kielisysteemi (langue) yksilöllisten puheaktien tai tekstin toteutumien (parole) sijaan, johti siihen, että yksittäisen teoksen tulkitsemisen mielekkyys kiistettiin tai nähtiin vähintäänkin toissijaisena. Koska kaunokirjalliset teokset ovat hienoimpia ja vaikuttavimpia kielenkäytön toteutumia, on hyvinkin ongelmallista, että perinteinen hermeneuttinen kirjallisuudentutkimus kyseenalaistettiin. Strukturalistisen kertomusteorian puutteena oli, ettei se koskaan tarjonnut ratkaisua siihen, miten kirjallisuuden rakenteen analyysistä päädytään mielekkääseen tulkintaan. 

Toiseksi Jacques Derrida keksi johtaa Saussuren merkin mielivaltaisuuden korostamisesta radikaalin näkemyksensä siitä, että kaikki on tekstuaalista eikä ihmisellä ole keinoa nähdä maailmaa kielen ulkopuolelta. Derridan näkemys merkityksen jatkuvasta lykkäytymisestä on siten Saussuren teorian radikalisointi, ei sen puhdas kritiikki. 

Mainitut ongelmat vältetään, kun merkkiin katsotaan Peircen tavoin sisältyvän myös viittauksen kohde. Peircen näkemyksessä objekti ei kuitenkaan tule meille sellaisenaan näkyväksi ja käsiteltäväksi merkissä, vaan se on ulkopuolinen rajapiste, joka ohjaa ja rajoittaa merkin tulkintaa. Yksinkertaisesti sanottuna, voimme osoittaa (indeksaalisuus) esimerkiksi kissaa ja sanoa, että “tuossa on kissa”, mikä ankkuroi keskustelumme tiettyyn kielenulkoiseen objektiin (dynaamiseen objektiin). Merkitys ei siten hahmotu yksin sanakirjamääritelmien tai ihmisten kissasta esittämien konventionaalisten näkemysten pohjalta, vaan kissa itsessään olemuksellaan vastustaa heikkoja tai mielettömiä tulkintoja. Eco katsoo saman Peircen periaatteen pätevän kirjallisuuden tulkintaan, koska hän samastaa luonnontieteellisen ja kirjallisuustieteellisen tulkinnan: kirjallinen teos vastustaa tulkintoja, jotka eivät ole päteviä. Vaikka tämä käsitys ei täysin vastaa naiiviin realismiin sisältyvää ajatusta todellisuuden ja merkin kiinteästä yhteydestä, korrespondenssista, Peirce puolustaa tieteellisen tutkimuksen mahdollisuutta vähintään lähestyä totuutta. Peirce puhuu viimeisestä interpretantista, joka on tulkinnan ideaalinen päätepiste, vakiintunut merkitys, jota kohti tulkintaprosessi pyrkii.

Econ kielifilosofia on tarjonnut minulle mahdollisuuden välttää pahimmat strukturalismiin ja poststrukturalismiin liittyvät ongelmat jo perustutkintovaiheesta lähtien. Nuorena tutkijana koin silti jääväni melko yksin näkemykseni kanssa, koska tuolloin ortodoksiset narratologit ja dekonstruktionistit olivat niin viehättyneitä omista teorioistaan ja hankkeistaan. Econ strukturalismiin ja dekonstruktioon kohdistama kritiikki jäi pitkälle keskustelematta Suomessa ainakin muiden kuin semiotiikan tutkijoiden parissa, vaikka minäkin kirjoitin aiheesta kaksi laaja-alaista artikkelia.

   Kuva 2. Artikkelini, joka käsittelee Econ näkemystä tulkinnan avoimuudesta ja rajoituksista, on julkaistu Tarja Knuuttilan ja Max Ryynäsen toimittamassa artikkelikokoelmassa. 

Olen silti jo pitkään ollut tyytyväinen siihen, että narratologia on kehittynyt suuntiin, joissa yksittäisen tekstin tulkinta, lukijan rooli merkityksen muodostumisessa sekä kysymykset retoriikasta, etiikasta, affektiivisuudesta, ekologisesta kestävyydestä ja jopa postkolonialismista ovat tutkimuksen keskiössä. Minun on helpompi hengittää narratologian parissa tänään, sillä monet Econ perustavat näkemykset kirjallisuuden tulkinnasta sopivat hyvin yhteen tämän tutkimussuuntauksen uusien näkökulmien kanssa. Jotkin Econ näkemykset ovat auttamatta vanhentuneita, mutta hänen perusoletuksensa kirjallisuuden tulkinnan luonteesta ovat yhä arvokkaita.

Kansikuva esittää loistokkaina kukkivia pioneja kampuksemme kukkapenkissä.

In English

Pragmatism and Literary Interpretation

Now that I have finished the manuscript for my book on modern war novels, I wonder whether I should have discussed my principles of literary interpretation in greater detail. However, I concluded that my mention of applying the classical hermeneutic circle, in the manner of Umberto Eco, as a starting point for interpretation, together with the other points I raise on the subject, is already sufficient. Some scholars repeat the same theoretical views in their works, which is often justified, but such repetition can also be frustrating for readers.

I also found myself reflecting on the significance of personal interpretive perspectives in research. Throughout my career, I have found it helpful to have a strong grasp of the linguistic-philosophical principles underpinning literary interpretation. This may sound like a truism, but it is not. A strong, personal perspective supports practical research and enables one to respond to the challenges it presents. It is a source of empowerment for the researcher.

I became familiar with Umberto Eco’s views on literary interpretation early on and wrote my master’s thesis in theoretical philosophy on the subject. These views, grounded in Charles S. Peirce’s pragmatism, have been useful, partly because I have never accepted Ferdinand de Saussure’s influential view of the arbitrariness of the sign. Unlike Saussure, who divides the sign into two parts, the sign’s physical form (the signifier, signifiant) and the mental idea it evokes (the signified, signifié), and regards meaning as grounded in differences between words and in social practices, I, following Peirce, view the sign as a tripartite entity comprising the sign’s manifestation (the representamen), the mental image it evokes (the interpretant), and the object of reference (the object). Notably, the object of reference is absent from Saussure’s conception, which is why he considers the sign’s relationship to reality arbitrary.

Although Saussure’s concept of the sign has been of great benefit to literary studies—having influenced structuralist and classical narratological research to examine literature as a system—it has also led to some questionable ways of thinking. His view that the object of study should be the abstract, communal linguistic system (langue) rather than individual speech acts or textual manifestations (parole) led to a dispute over the interpretation of individual works and, at the very least, to their being treated as secondary. Since works of fiction represent some of the finest and most impressive uses of language, it is indeed problematic that traditional hermeneutic literary studies have been called into question. A shortcoming of structuralist narrative theory was that it never offered a solution to the question of how to move from a structural analysis of literature to a meaningful interpretation. 

Secondly, Jacques Derrida used Saussure’s emphasis on the arbitrariness of the sign to develop his radical view that everything is textual and that humans have no way of perceiving the world outside of language. Derrida’s view that meaning is constantly postponed is thus a radicalisation of Saussure’s theory, not a pure critique of it. 

These problems are avoided when, following Peirce, we view the sign as also containing the object of reference. In Peirce’s view, however, the object does not appear to us as such within the sign; rather, it is an external point of reference that guides and limits the interpretation of the sign. Simply put, we can point (indexically) to, for example, a cat and say, “there’s a cat,” thereby anchoring our conversation to a specific object (a dynamic object) outside language. Meaning is thus not grasped solely on the basis of dictionary definitions or conventional views people hold about cats; rather, the cat itself, by its very nature, resists weak or nonsensical interpretations. Eco believes that Peirce’s principle applies to literary interpretation because he equates scientific and literary interpretation: a literary work resists invalid interpretations. Although this view does not fully align with the idea inherent in naive realism of a fixed connection between reality and the sign, correspondence, Peirce argues that scientific research can at least approach the truth. Peirce speaks of the final interpretant, the ideal endpoint of interpretation—the established meaning towards which the interpretive process strives.

Since my undergraduate studies, Eco’s philosophy of language has offered me an alternative to avoid the worst problems associated with structuralism and poststructuralism. As a young researcher, I often felt isolated in my perspectives because orthodox narratologists and deconstructionists were deeply engrossed in their own theories and initiatives at the time. I tried to introduce Eco’s ideas in my two extensive articles on the subject, but without success. Eco’s criticism of structuralism and deconstruction went largely undiscussed in Finland, at least among researchers outside the field of semiotics.

Nevertheless, I have long been pleased that narratology has developed in directions where the interpretation of individual texts, the reader’s role in the formation of meaning, and questions of rhetoric, ethics, affect, ecological sustainability, and postcolonialism are the focus of study. Today, I find it easier to breathe when I concentrate on narratology, as many of Eco’s fundamental views on literary interpretation align with the new perspectives of this research trend. Some of Eco’s views are undeniably outdated, but his basic assumptions about the nature of literary interpretation remain valuable.

The cover photo shows peonies blooming in all their glory in the flowerbed on our campus.