Shakespearen kahvihuone?

 

Jotkut saattavat ihmetellä blokini nimeä Shakespeare’s Coffee House. Siksi perustelu on paikallaan.

Shakespeare on kulkenut rinnallani peruskoulun kuudennelta luokalta saakka. Näin tuolloin ystäväni pöydällä Richard III:n, jota hän luki koulutehtävänään, ja minäkin luin sen ja olin lumoutunut. Muistan erityisesti ihailleeni tapaa, jolla Shakespeare hämärtää yliluonnollisen ja psykologisen välistä rajaa. En muista minkään muun seikan vaikuttaneen minuun nuoruudessani niin voimakkaasti ja pysyvästi kuin hänen näytelmänsä. Siksi varmaankin olen nyt tässä.

Teatteriharrastukseni alkoi kuitenkin jo kahdeksanvuotiaana nähtyäni naapuruston lasten, minua vanhempien, esittävän itse kirjoittamansa komedian ystäväni vanhempien omakotitalon takkahuoneessa. Siitä vaikuttuneena perustimme näytelmäseurueen Klaus ja kolme Harria toisella luokalla peruskoulua. Meitä motivoi se, että saimme suunnitella esityksiä välitunneilla, mutta vielä enemmän se, että luokkakaverimme halusivat nähdä näytelmiämme lisää. Pyöritimme näytelmäsarjaa Koulussa tapahtuu muutaman vuoden ja dramatisoimme muun muassa Robinson Crusoen.

Jotakin hyvin tuttua on Peter Ackroydin kuvauksessa siitä, miten vierailevan näytelmäseurueen esiintyminen teki käänteentekevän vaikutuksen nuoreen Shakespeareen Stratford-upon-Avonissa 1500-luvun lopulla. Voin ymmärtää hyvin, miksi kokemus oli tulevalle näytelmäkirjailijalle jumalallisen ilmestyksen kaltainen.

Harrastin teatteria lukiovuosiin saakka ja esiinnyin erilaisissa produktioissa myös ammattiteatterissa lasten musikaalista rock-oopperaan ja nukketeatteriin. Olisin kuitenkin mieluummin kirjoittanut ja ohjannut omia näytelmiä tai esiintynyt ”oikeina” pitämissäni näytelmissä, kuten Samuel Beckettin tragikomediassa Huomenna hän tulee, jonka kävin muiden nuorten harrastajien kanssa katsomassa harjoitusten tauolla toisessa teatterissa ja joka samanaikaisesti kiehtoi ja hämmensi meitä. Mutta mehän olimme vasta 15–16-vuotiaita, eikä meidän toiveitamme kuunneltu. Nuoria, idealistisia ja naiiveja. Lipputulojen tavoittelu ja ammattilaisten isot egot jyräsivät meidät.

Toistuvasti kuulee, miten Shakespearen harrastaminen on elitististä, ja siksi joku voi pitää myös blokini nimeä sellaisena. Tämä on kuitenkin huvittava ajatus, koska Shakepearen draamojen kohdeyleisöä eivät olleet yksin varakkaat kauppiaat ja säätyläiset vaan myös alemman tai keskiluokan kaupunkilaiset. Hän suuntasi näytelmänsä siten, että ne toimivat hyvin niin hoviesityksessä kuin julkisessa teatterissa. Myös monien tunnettujen näyttelijöiden kokemukset puhuvat elitismiä vastaan. Ihailen Al Pacinon tv-dokumenttia, jossa hän tarkastelee Shakespearea näytelmäkirjailijana. Nähdessäni sen joitakin vuosia sitten muistan olleeni vaikuttunut siitä, miten tärkeä Shakespeare on ollut hänen uralleen näyttelijänä ja miten upeasti hän analysoi tämän teoksia. 

Entä miksi “kahvihuone”, eihän 1600-luvun vaihteessa Englannissa vielä juotu kahvia? 

Vaikka en ole kahvihuoneiden historiaan perehtynyt, ymmärrän kuitenkin niillä ja kirjallisilla salongeilla olleen vahva asema Euroopan intellektuaalisen elämän keskuksina 1600-luvulta aina 1800-luvulle saakka. Tämä on ehdottoman kiinnostava aihe. Esimerkiksi Lontoon kahvihuoneet tarjosivat 1600- ja 1700-luvulla julkisen tilan edistää valistusajattelua. Valistusfilosofit Voltaire, Diderot ja Rousseau puolestaan kokoontuivat Pariisin Café Procopessa (perustettu 1686), jossa myös Encyclopédie-työryhmän kerrotaan syntyneen. 1800-luvulla Freud, Trotski ja Zweig vierailivat kirjalliseksi kahvilaksi kutsutussa Wienin Café Centralissa. Kahvihuoneiden rinnalla esiintyi tuolloin myös kirjallisia salonkeja. Elisabet Järnefeltin salongissa Helsingissä vieraili muun muassa Juhani Aho ja hänen lapsuudenystävänsä Kalle Brax, isosetäni (ks. kuva 1), josta tuli myöhemmin Iisalmen piirilääkäri.

Ymmärtänette nyt tarkoitukseni, kun kutsun blokiani Shakespearen kahvihuoneeksi. Tämä on internetajan kirjallinen kahvila, jossa jokainen vastaa omasta tarjoilustaan.

P.S. Kerrotaan, että Juhani Aho riiasi Braxien kauniin tyttären, Kallen siskon kanssa. Aho myös kävi kalastamassa Jyrkänkoskella, jossa Otto Braxin, sisarusten isän ja minun isoisäni isoisän johtama rautaruukki sijaitsi.

Kuva 1. Juhani Ahon ylioppilasluokka Kuopion Lyseossa. Istumassa vasemmalta: Benjamin Ståhlberg, Juhani Aho, Osvald Roschier ja Teofil Wahren. Seisomassa vasemmalta: Georg Boldt, Alfred Pfaler, Allan Lindegren, Valter Lampén, Kalle Hätinen, Kalle Brax, Otto B. Hallikainen (edessä), Konstantin Lyytikäinen (takana), Kaarlo Frisk, Herman Miettinen, Johan Sidensnöre (edessä), J.P. Hartikainen (takana), Leopold Eriksson (Elovaara), Matti Laitinen, Heribert Studd ja Anton Jacklin Kuva: Museovirasto/Finna.fi. Kuvaa on hiukan kirkastettu kuvankäsittelyohjelmalla. URL: https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/

In English:

Shakespeare’s Coffee House?

Some may wonder about the name of my blog, Shakespeare’s Coffee House. Therefore, an explanation is in order.

Shakespeare has been with me since sixth form. At that time, I saw Richard III on my friend’s desk, which he was reading for a school assignment, and I read it too and was fascinated. I particularly remember admiring how Shakespeare blurs the line between the supernatural and the psychological. I don’t know of anything else that had such a powerful and lasting impact on me in my youth as his plays. That’s probably why I’m here now.

However, my interest in theatre began when I was eight years old, when I watched older children from my neighbourhood perform a self-written comedy in the fireplace room of my friend’s parents’ detached house. Impressed by this, we formed a theatre group called Klaus and the Three Harrys in the second year of primary school. We were motivated by the chance to organise performances during classroom breaks, but even more by the fact that our schoolmates wanted to see more. We ran a series of plays called Koulussa tapahtuu (Things Happening at School) for a few years and dramatised Robinson Crusoe, among other works.

There is something very familiar about Peter Ackroyd’s description of how the performance of a visiting theatre company had a profound effect on the young Shakespeare in Stratford-upon-Avon in the late 16th century. I understand very well why the experience felt like a divine revelation for an emerging playwright.

I continued in theatre through high school and performed in various productions, including professional theatre, ranging from children’s musicals and rock operas to puppet theatre. However, I would have preferred to write and direct my own plays or perform in plays I considered “real,” such as Samuel Beckett’s tragicomedy Waiting for Godot, which I saw with other young enthusiasts at another theatre during a break from rehearsals and which both fascinated and confused us. But we were only 15 or 16 years old, and no one listened to our wishes. We were young, idealistic, and naive. The pursuit of box office revenue and the big egos of the professionals crushed us.

People often argue that studying Shakespeare is elitist, which is why some may also perceive the name of my blog as elitist. This is an amusing thought because his plays were aimed not only at wealthy merchants and nobility, but also at lower- and middle-class townsfolk. He wrote his plays to perform well both in court and in public theatres. The experiences of many renowned actors also argue against elitism. I admire Al Pacino’s TV documentary, where he examines Shakespeare as a playwright. When I saw it a few years ago, I remember being impressed by how significant Shakespeare has been to his career as an actor and how brilliantly he analyses his works.

But why choose “coffee house”, considering coffee was not yet consumed in England at the turn of the 17th century?

Although I am not well-versed in the history of coffee houses, I understand that they and literary salons played a significant role as centres of intellectual life in Europe from the 17th to the 19th century. This is a fascinating subject. For example, in the 17th and 18th centuries, London’s coffee houses served as public spaces that promoted Enlightenment thought. The Enlightenment philosophers Voltaire, Diderot, and Rousseau met at the Café Procope (founded in 1686) in Paris, where the Encyclopédie working group is also said to have been formed. In the 19th century, Freud, Trotsky, and Zweig visited Vienna’s Café Central, known as a literary café. Alongside coffee houses, literary salons also emerged during this period. Elisabet Järnefelt’s salon in Helsinki was visited by Juhani Aho and his childhood friend Kalle Brax, my great-uncle (see photo 1), who later became the district doctor in Iisalmi.

You will now understand why I call my blog Shakespeare’s Coffee House. This is a literary café of the internet age, where everyone is responsible for their own refreshments.

P.S. It is said that Juhani Aho courted Brax’s beautiful daughter, Kalle’s sister. Aho also went fishing at Jyrkänkoski, where Otto Brax, the siblings’ father and my great-great-grandfather, served as head of an ironworks.