Karikatyyri postmodernismista

Syksyn luentosarjani Helsingin yliopistossa on edennyt jo kolmanteen luentoon. Kurssin aiheena on kirjallisuudenlaji, uusviktoriaaninen fiktio, joka sai alkunsa postmodernismin yhteydessä ja jonka traditio ulottuu 1960-luvun taitteesta nykypäivään. Tunnettuja esimerkkejä lajiin kuuluvista romaaneista ovat John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen (1969), Peter Careyn Oscar ja Lucinda (1988), A.S. Byattin Possession (1990) ja Margaret Atwoodin Alias Grace (1997). Tämän vuosituhannen teoksista mainittakoon Barbara Kingsolverin Demon Copperfield (2022) ja kotimaisista Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri (2009). Uusviktoriaanisessa fiktiossa toistuvat muun muassa feministiset, postkolonialistiset sekä rodullistamiseen, tieteelliseen rasismiin, yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ja historianfilosofiaan liittyvät teemat.

Uusviktoriaanisia fiktioita on hiljattain alettu tutkia myös metamodernismin käsitteen valossa niiden kulttuurisesta ja tyylillisestä alkuperästä huolimatta. Tutustuin vastikään erääseen hollantilaiseen maisterintutkielmaan, joka on ensimmäisiä aiheesta kirjoitettuja opinnäytteitä. Tämä uusi ja kiinnostava näkökulma perustuu oletukseen, että länsimaisten yhteiskuntien asenneilmapiiri on merkittävästi muuttunut postmodernin aikakauden jälkeen, joskaan ei täysin katkennut siihen. Metamodernismia kuvataan tuntemisen kulttuurina, joka liikkuu modernin ja postmodernin sensibiliteetin, luottamuksen ja epäröinnin sekä totuuden ja nihilismin välillä tavalla, joka on uudenlainen. Se ilmaisee kaipuuta vilpittömyyteen, joka korvaa postmodernin ironian. Uusviktoriaanisia fiktioita tästä näkökulmasta tarkasteltaessa lähtökohtana on ajatus, että monissa niistä on jo oraalla metamodernistinen asenne ja tuntemisen tapa.

Metamodernismi kuvastaa nuoren tutkijasukupolven pyrkimystä vastata aikakauden keskeisiin eksistentiaalisiin uhkiin, kuten ilmastonmuutokseen, uuskolonialismiin tai autoritarismin kasvuun. Yhteiskuntien kestävyydelle uusi uhkatekijä on tekoälyn mahdolliset kielteiset seuraukset, kuten työnjaon muutokset ja superälyn karkaaminen käsistä. Kuvitelkaapa huippuunsa kehitetyn tekoälyn murtautuvan vaarallisia viruksia tutkivaan laboratorioon tai ydinvoimalaan. Emme enää niinkään pelkää ydinsodan syttyvän rottien aiheuttaessa oikosulkuja ydinohjusten laukaisujärjestelmässä, kuten Günter Grassin dystopia Rottarouva (1986) ennustaa, vaan tekoälyn kokiessa olemassaolonsa uhatuksi ihmislajin toimesta.

Metamodernismi herättää kuitenkin monia kysymyksiä, joihin on vastattava, jotta sitä voidaan pitää vakavasti otettavana kulttuurisuuntauksena ja tieteellisenä lähestymistapana. Erityisen ongelmallista on sen vahva kiinnittyminen Fredric Jamesonin teoksessaan Postmodernism, or, the Cultural Logic of Late Capitalism (1991) esittämään postmodernismin kritiikkiin, jota monet kulttuurin- ja kirjallisuudentutkijat pitävät oikeutetusti virheellisenä ja vanhentuneena. Koska postmodernistinen taide,  kirjallisuus ja arkkitehtuuri ovat osoittautuneet merkittäviksi ja vaikutusvaltaisiksi, myös Jameson ymmärsi epäonnistuneensa ilmiön luonnehdinnassa, vaikka ei tätä täysin myöntänytkään. Hän puolusti omaa näkemystään väittämällä, että postmodernia yhteiskuntakritiikkiä voisi pitää arvokkaana, ellei se olisi myöhäiskapitalistisen kulttuurin tuotetta. Tämä on heikoin mahdollinen ad hoc -argumentti, joka ei kestä lähempää tarkastelua.

Jameson ei tarkastellut postmodernia kirjallisuutta, taidetta ja arkkitehtuuria ensisijaisesti tyylisuuntana vaan myöhäiskapitalistisen kulttuurin pinnallisena ilmentymänä. Hän väittää postmodernien ajatusten olevan osa kapitalistista tuotantotaloutta, uuden kapitalistisen ajanjakson kulttuurinen dominantti, joka ei ole vapautunut niistä kulttuurisista ja historiallisista ehdoista, joita se analysoi. Hänen suuri kertomuksensa on se, että hän pitää omaa dialektista metodiaan erehtymättömänä ja riippumattomana välineenä lausua kielteinen totuus postmodernismista.

Lähinnä myötähäpeää aiheuttaa hänen väitteensä siitä, että postmodernismi on muuttunut vain tyylisuuntien kierrättämiseksi ilman minkäänlaista historiallista tietoisuutta. Hänen mukaansa postmoderni kirjallisuus on vain hampaatonta pastissia ja tyhjää parodiaa: imitoidessaan vanhoja tyylejä se on hylännyt satiirisen intention ja huumorin, menettänyt syvyytensä, keskittynyt pintaan ja häivyttänyt affektiivisuuden. Kuten kirjoitan tarkemmin postmodernistista historiallista romaania tarkastelevassa monografiassani, postmodernistinen arkkitehtuuri ja kirjallisuus päinvastoin palauttivat kulttuurikeskusteluun kysymyksen historian merkityksestä ihmiselle. Toisin kuin Jameson antaa ymmärtää, historian ja leikillisyyden hylkäsi juuri modernismi, joka muun muassa riisui arkkitehtuurista historiallisen ornamentiikan ja vieroksui historiallista romaania kirjallisuudenlajina. Katse tulevaisuuteen ja takertuminen uuteen vaativat historian hylkäämistä ja taakse jättämistä. Kuinka humoristista ja tunteikasta ultramodernistinen arkkitehtuuri olikaan! Miten pahasti ideologia voikaan vinouttaa katsetta!

Postmoderni kulttuuri on osin pinnallista sen kapitalistisen logiikan vuoksi, mutta marxilaisten tutkijoiden ei pitäisi sokeasti kieltää sen monimuotoisuutta. Ei Jamesonin näkökulma sovellu analyysivälineeksi 1900-luvun loppupuolen taiteeseen, kirjallisuuteen ja arkkitehtuuriin, joissa näkyy aito ja monipuolinen pyrkimys vastata aikansa vakavimpiin kysymyksiin ja ongelmiin. Jamesonin ongelmana on, että hän esittää postmodernismin homogeenisenä ja hegemonisena suuntauksena tunnistamatta sen sisäisiä kriittisyyden muotoja. Aikakauden parhaimpiin ja palkituimpiin kirjallisisiin teoksiin kuuluu paljon tiukan yhteiskuntakriittisiä romaaneja. Olisi tuulimyllyjä vastaan taistelemista, suoranaista hulluutta, väittää esimerkiksi, että Toni Morrisonin romaanien pyrkimys kuvata mustien orjien kokemuksia tavalla, jonka valkoinen historiankirjoitus on ohittanut, olisi vain pelkkää pintaa! Entä vaikkapa Günter Grassin toista maailmansotaa kuvaava Danzig-trilogia? Tuskin kukaan kirjallisuudentutkija haluaa menettää uskottavuuttaan väittämällä, että sekin on vain syvyyttä vailla olevaa pastissia.  

Postmodernismia kommentoivien tutkijoiden ei kannata tukeutua Jamesonin höyrähtäneeseen hapatukseen. Aikamme tunne- ja asenneilmastoa määritellessä ei pidä tehdä postmodernistisesta kirjallisuudesta Jamesonin tavoin karikatyyriä sen enempää kuin muidenkaan aikakausien kirjallisuudesta. Viime vuosisadan postmodernia tunnekulttuuria on tutkittava sen perusteella, miten se ilmenee kulttuurituotteissa, sillä postmoderni kulttuuri oli monimuotoista ja kirjallisuuden postmodernistinen periodityyli innovatiivista. Kirjallisuutta voi lähestyä aidosti vain tutkimalla sitä empiirisesti, sillä se vastustaa ideologista väärinlukemista. Jameson valitettavasti vääristelee kulttuurintutkija Raymond Williamsin keskeistä ajatusta siitä, että aikakauden kollektiivinen tunnekulttuuri tunnistetaan parhaiten taiteellisista dokumenteista. Jameson tunnistaa postmodernistisessa kirjallisuudessa vain omat harhansa.

Timotheus Vermeulenin ja Robin van den Akkerin metamodernissa tarkastelussa parasta on, että he ymmärtävät paluun moderniteettiin ja modernistiseen taiteeseen olevan mahdoton: postmodernismin kriittisyys on jo muokannut ajatteluamme peruuttamattomasti. Siksi voimme vain oskilloida luottamuksen ja skeptisismin välimaastossa. Vilpitöntä paluuta suuriin kertomuksiin ei ole.

Silti jotkin Vermeulenin ja van den Akkerin kirjoitusten virheet ovat vaivaannuttavia. Markku Eskelinen nostaa ne oivaltavasti esiin teoksessaan Kolmen kehän sirkus (2022), mutta en toista niitä tässä. Sen sijaan lisään vielä muutaman tärkeän huomion. Ensinnäkin on ongelmallista, että metamodernismi toistaa tietämättään jo postmodernismin piirissä esitettyjä näkemyksiä. Vaikka metamodernismi korostaa etiikkaa ja affektiivisuutta, niitä koskeva pohdinta oli vahvaa jo postmodernismissa; etiikasta, haavoittuvuudesta, ilmastonmuutoksesta, ekologisista katastrofeista ja ei-inhimillisten eläinten oikeuksista keskusteltiin jo postmodernissa teoriassa ja kirjallisuudessa. Esimerkiksi Emmanuel Levinasin etiikkaan, jota sosiologi Zygmunt Bauman kutsui postmoderniksi etiikaksi, sisältyy näkemys toiseuden välittömän, pyyteettömän ja radikaalin kohtaamisen ensisijaisuudesta.

Toiseksi on väärin niputtaa yhteen joukko postmodernismin keskeisiä hahmoja ja väittää heidän kaikkien olleen nihilistejä tai yksiselitteisesti kieltäneen totuuden. Tällöin ei tehdä eroa edes skeptisismin ja nihilismin välillä. Esimerkiksi Charles Jencksin teoria postmodernistisesta arkkitehtuurista ei ollut nihilististä tai funktionaalisuutta kieltävä vaan päinvastoin yritys palauttaa ihmisläheisyys, käytännöllisyys ja historiatietoisuus arkkitehtuuriin, jolta kalsea ja epäinhimillinen ultramodernistinen arkkitehtuuri oli ne riistänyt. Vermeulenin ja van den Akkerin näkemykset yksinkertaistavat postmodernismin monimuotoisuutta, tekevät siitä pilakuvan ja ovat siten tieteen etiikan kannalta kyseenalaisia. Kuten alussa totesin, tarvitsemme lisää täsmällisiä vastauksia, välineitä ja kärsivällisyyttä tunnekulttuurien sekä taiteeseen, kirjallisuuteen ja arkkitehtuuriin liittyvien kysymysten tarkasteluun.

Uusviktoriaaninen fiktio oskilloi historian ja nykyhetken välillä tiedostaen sekä historian kuvaamisen että oman esitystapansa ongelmat. Se pyrkii paljastamaan vaiettuja tosiseikkoja viktoriaanisesta ajasta mutta suhtautuu tähän pyrkimykseen samalla skeptisesti ja haastaa oman projektinsa. Onko se siis postmodernistinen vai metamodernistinen kirjallisuudenlaji?

Kansikuvassa on Vlado Milunićin ja Frank Gehryn vuonna 1992 suunnittelema ja vuonna 1996 valmistunut postmoderni Tanssiva talo (Tančící dům) Prahassa. Kyseessä on tarkemmin ottaen klassisia arkkitehtuurin muotoja dekonstruoiva rakennus. Sen arkkitehtuuri on ihmisläheisempää kuin tyypillinen modernistinen arkkitehtuuri. Tanssiva muoto, jonka esikuvina ovat Fred Astaire ja Ginger Rogers, symboliikka ja julkisivun rikkaus luovat samastuttavan, tarinallisen ja aistimuksellisesti lämpimän vaikutelman. Kuva: K.B., 2025.

 

In English

A Caricature of Postmodernism

My autumn lecture series at the University of Helsinki has already reached its third session. The course focuses on the literary genre of neo-Victorian fiction, which emerged in the context of postmodernism and whose tradition spans from the turn of the 1960s to the present day. Well-known examples include John Fowles’s The French Lieutenant’s Woman (1969), Peter Carey’s Oscar and Lucinda (1988), A.S. Byatt’s Possession (1990), and Margaret Atwood’s Alias Grace (1997). Notable works from this millennium include Barbara Kingsolver’s Demon Copperfield (2022) and, from Finland, Kristina Carlson’s Mr Darwin’s Gardener (2009). Recurring themes in neo-Victorian fiction include feminism, postcolonialism, and issues such as othering, scientific racism, social inequality, and the philosophy of history.

Neo-Victorian fiction has recently begun to be studied through the lens of metamodernism, despite its cultural and stylistic origins. I recently came across a Dutch master’s thesis, one of the earliest on this topic. This new and interesting perspective assumes that prevailing attitudes in Western societies have changed significantly since the postmodern era, though they did not come to a complete halt then. Metamodernism is described as a culture of feeling that navigates between modern and postmodern sensibilities, trust and doubt, and truth and nihilism in a novel way. It expresses a longing for sincerity that replaces postmodern irony. From this perspective, neo-Victorian fiction already contains the seeds of a metamodernist attitude and way of knowing.

Metamodernism reflects a new generation of researchers’ efforts to address the key existential threats of our time, such as climate change, neocolonialism, and the rise of authoritarianism. A new threat to the sustainability of societies is the potential negative consequences of artificial intelligence, including shifts in the division of labour and the risk of superintelligence getting out of control. Imagine artificial intelligence, perfected, breaking into a laboratory researching dangerous viruses or a nuclear power plant. We no longer fear so much that a nuclear war will break out because rats cause short circuits in nuclear missile launch systems, as predicted in Günter Grass’s dystopia Die Rättin (1986), but rather because artificial intelligence will perceive humanity as a threat to its own existence.

Metamodernism, however, raises many questions that must be addressed if it is to be considered a serious cultural trend and scholarly approach. Particularly problematic is its strong attachment to Fredric Jameson’s critique of postmodernism in Postmodernism, or, the Cultural Logic of Late Capitalism (1991), which many cultural and literary scholars rightly consider flawed and outdated. Since postmodernist art, literature, and architecture have proven significant and influential, Jameson himself realised that he had failed to characterise the phenomenon, even if he did not fully admit it. He defended his view by arguing that postmodern social criticism could be valuable only if it were not a product of late-capitalist culture. This is the weakest possible ad hoc argument, one that does not withstand closer scrutiny.

Jameson does not view postmodern literature, art, and architecture primarily as a stylistic movement but rather as a superficial manifestation of late-capitalist culture. He argues that postmodern ideas are part of the capitalist production economy, the cultural dominant of a new capitalist era, and have not freed themselves from the cultural and historical conditions they analyse. His overarching narrative is that he regards his dialectical method as an infallible, independent tool for articulating a negative truth about postmodernism.

What’s most cringe-worthy is his claim that postmodernism has devolved into recycling stylistic trends without any sense of historical awareness. According to him, postmodern literature is nothing but toothless pastiche and empty parody: by imitating old styles, it has abandoned satirical intent and humour, lost its depth, focused on the surface, and diminished its emotional impact. As I discuss in greater detail in my monograph on the postmodernist historical novel, postmodernist fiction and architecture reintroduced the question of history’s significance for humanity into cultural discourse. Contrary to what Jameson implies, modernism itself rejected history and playfulness, stripping architecture of its historical ornamentation and shunning the historical novel as a literary genre, among other things. A focus on the future and an obsession with the new required the rejection of history. How humorous and emotional ultramodernist architecture really was! How badly ideology can distort one’s perspective!

Postmodern culture is, in part, superficial because of capitalist logic, but Marxist scholars should not blindly deny its diversity. Jameson’s perspective is not a suitable analytical tool for the art, literature, and architecture of the late 20th century, which demonstrate a genuine and multifaceted effort to address the most serious questions and problems of their time. Jameson’s problem is that he presents postmodernism as a homogeneous and hegemonic trend, without recognising its internal forms of criticism. Among the era’s best and most acclaimed literary works are many novels that are sharply critical of society. It would be like tilting at windmills, indeed utter madness, to claim, for example, that the aim of Toni Morrison’s novels, to depict the experiences of Black slaves in ways that white historiography has overlooked, is merely superficial! What about, say, Günter Grass’s Danzig Trilogy, which depicts World War II? Hardly any literary scholar would risk credibility by claiming that it, too, is merely a pastiche lacking in depth.

Scholars commenting on postmodernism would do well not to rely on Jameson’s far-fetched ramblings. When defining the emotional and attitudinal climate of our time, one should not, as Jameson does, turn postmodernist literature into a caricature, any more than one should do so with the literature of other eras. To study the postmodern culture of the last century, we must examine how it manifests in cultural products, because postmodern culture was diverse and postmodernist literary style was innovative. Literature can be approached only through empirical study, as it resists ideological misinterpretation. Unfortunately, Jameson misrepresents cultural scholar Raymond Williams’s central idea that an era’s collective emotional culture is best identified through artistic documents. In postmodernist literature, Jameson recognises only his own delusions.

The best thing about Timotheus Vermeulen and Robin van den Akker’s metamodern analysis is that they recognise that a return to modernity and modernist art is impossible: the critical spirit of postmodernism has already irrevocably shaped our thinking. That is why we can only oscillate between trust and scepticism. No genuine return to grand narratives is possible.

Still, some of the flaws in Vermeulen and van den Akker’s writings are troubling. Markku Eskelinen highlights them insightfully in Kolmen kehän sirkus (2022, The Circus of Three Circles), but I will not repeat them here. Instead, I will add a few further observations. First, metamodernism unwittingly repeats views already articulated within postmodernism. Although metamodernism emphasises ethics and affectivity, postmodernism already engaged strongly with these topics: postmodern theory and literature addressed ethics, vulnerability, climate change, ecological catastrophes, and the rights of non-human animals. For example, Emmanuel Levinas’s ethics, which sociologist Zygmunt Bauman called “postmodern ethics”, holds that the immediate, selfless, and radical encounter with the Other takes precedence.

Second, it is wrong to lump together a group of key figures in postmodernism and claim they were all nihilists or unequivocally rejected truth. In doing so, they even fail to distinguish between scepticism and nihilism. For example, Charles Jencks’s theory of postmodern architecture was neither nihilistic nor opposed to functionality; on the contrary, it sought to restore a human touch, practicality, and historical awareness to architecture, qualities that cold, dehumanising ultramodernist architecture had stripped away. Vermeulen’s and van den Akker’s views oversimplify the diversity of postmodernism, reducing it to a caricature, and are thus questionable from a scientific-ethics perspective. As I noted at the beginning, we need more precise answers, tools, and patience to examine emotional cultures as well as issues related to art, literature, and architecture.

Neo-Victorian fiction oscillates between history and the present, acknowledging the problems inherent in both depicting history and in its own mode of presentation. It seeks to reveal the silenced truths of the Victorian era, yet approaches this endeavour with scepticism and challenges its own project. Is it, then, a postmodern or a metamodern literary genre?

The cover photo shows the postmodern Dancing House (Tančící dům), designed by Vlado Milunić and Frank Gehry in 1992 and completed in 1996. More specifically, it deconstructs classical architectural forms. Its architecture is more human-centred than typical modernist architecture. The dancing form, inspired by Fred Astaire and Ginger Rogers, together with its symbolism and the richness of its facade, creates a relatable, narrative, and sensuously warm impression. Photo by K.B., 2025.