Georgi Gospodinov ja muistin merkitys

Yksi mieleenpainuvimmista tapahtumista Memory Studies Associationin konferenssissa heinäkuussa Prahassa oli bulgarialaisen kirjailijan Georgi Gospodinovin haastattelu. Gospodinov tunnetaan muun muassa romaanistaan Time Shelter (Vremeubežište, 2020), joka voitti käännetyn kirjallisuuden Booker-palkinnon vuonna 2023. Muistitietotutkimuksesta paljon kirjoittanut professori Alison Landsberg keskusteli hänen kanssaan Prahan kuuluisassa kunnantalossa, Obecni důmissa, jonka suureen juhlasaliin mahtuivat kaikki konferenssin lukuisat osallistujat.

Keskustelun ytimessä oli muistojen ja kertomusten merkitys. Gospodinov aloitti kertomalla isoäitinsä tarinoiden vaikutuksesta hänen kasvuunsa kirjailijaksi. Jo nuorena hän oivalsi, että tapahtumat saavat merkityksensä ja täydellistyvät vasta, kun niistä kerrotaan. Hän korosti, että juuri kertomukset paljastavat arjen ja näennäisesti triviaalien asioiden inhimillisen arvon.

Gospodinov viittasi toistuvasti Bulgarian kommunistiseen menneisyyteen. Hän käytti käsitettä antimonumentaalinen kertominen (antimonumental storytelling) puhuessaan kirjallisista tavoitteistaan. Tällä hän tarkoittaa sitä, että arjen asiat nousevat tärkeämmiksi kuin monumentaalisuus, joka oli kommunistisen estetiikan ydintä. Hänen mukaansa antimonumentaalisuus on vastarinnan muoto: kyse on esteettisestä mausta, joka tunnistaa poliittista valtaa ylläpitävän kitschin.

Gospodinov kertoi myös, kuinka sosialistisessa Bulgariassa lapset ja nuoret kirjasivat henkilökohtaisia tarinoitaan ja muistojaan eräänlaisiin sanakirjoihin, leksikoihin. Nämä sanakirjat olivat hienovaraisia vastarinnan ja itseilmaisun muotoja, joiden avulla saattoi tallentaa ja salakuljettaa henkilökohtaisia ja yhteisöllisiä kokemuksia aikana, jolloin tämä ei muuten olisi ollut mahdollista. Leksikot paljastavat, mistä ihmiset todella unelmoivat tuolloin. Jos aihe kiinnostaa, Gospodinov kertoo esseessään The Story Smuggler lisää siitä, miten leksikot toimivat maanalaisen kirjallisuuden lajina ja sosiaalisena rituaalina nuorten keskuudessa.

Gospodinov puhui myös muistamisen kaksoisluonteesta esittäen, että muistaminen on toisaalta tärkeää, toisaalta vaarallista. Hän painotti, että menetämme tulevaisuuden, jos kadotamme menneisyyden. Menneisyyden voi menettää joko unohtamalla sen kokonaan tai lähestymällä sitä pelkästään nostalgisesti. Etenkin nostalgian väärinkäyttö on hänen mielestään vaarallista. Yhteiskunnallisesti kaikkein vaarallisimpana hän pitää sitä, että jokin valtio haluaa palata menneeseen. Hän kysyi, kuinka menneisyyttä ylipäätään voisi kierrättää, millä hän saattoi viitata Venäjän nykyisiin isovenäläisiin, imperialistisiin pyrkimyksiin. Kuten hän totesi, menneisyys voi olla myös ansa.

Gospodinov puhui lisäksi sosialistisen kulttuurin skitsofrenisestä luonteesta. Perheissä monista asioista voitiin puhua avoimesti, mutta kodin ulkopuolella vallitsi vaikeneminen; julkista keskustelua hallitsi hiljaisuus. Hän kertoi myös hauskan tarinan siitä, miten yhteiskunnan vapautuessa ihmisillä ei ollut enää käsitystä siitä, miten protestikulkueessa käyttäydytään. Koska kehomuisti puuttui, protestoijien oli vaikea nostaa käsiään ilmaan protestin ilmaisemiseksi.

Gospodinovin mukaan on tärkeää puhua myös asioista, jotka eivät koskaan tapahtuneet. Hänen mukaansa nämä vaikuttavat meihin jopa enemmän kuin toteutuneet tapahtumat. Esimerkkinä hän mainitsi vanhempiensa koskaan toteutumattoman Pariisin matkan. Ajatus herätti minussa tunteita, sillä muistelin, miten isovanhempani säästivät rahaa matkaan maailman ympäri, pitkään suunniteltuun matkaan, joka ei valitettavasti koskaan toteutunut. Gospodinov mainitsi myös, miten toisinaan on vaikeaa erottaa kuviteltu menneisyys todellisesta.

Lopuksi keskusteltiin siitä, mitä kirjallisuus voi tehdä tässä ajassa. Gospodinovin mukaan kirjallisuus antaa elämälle merkityksen, yhdistää ihmisiä, herättää empatiaa ja toimii vastavoimana propagandalle. Hän totesi, että jokainen tarina synnyttää empatiaa: olisi esimerkiksi vaikeaa vahingoittaa ihmistä, jonka tarinan on juuri kuullut. Toisaalta hän katsoo, että antroposentristä empatiaa on kirjallisuudessa helpompi rakentaa kuin empatiaa eläimiä kohtaan. Empatian synnyttäminen on silti yksi kirjallisuuden supervoimista, sillä kirjallisuus voi muuttaa näkökulmaa todellisuuteen. Hän havainnollisti näkökulman vaihtamista hauskasti menemällä kyykkyyn ja sanomalla, että jo tämä liike voi auttaa aikuista ymmärtämään lapsen näkökulmaa maailmaan vähän paremmin. Yhtenä supervoimana hän pitää myös kirjallisuuden kykyä lievittää pelkojamme.

In English:

Georgi Gospodinov and the Significance of Memory

One of the most memorable moments at the Memory Studies Association conference in Prague in July was an interview with Bulgarian author Georgi Gospodinov. He is renowned for his novel Time Shelter (Vremeubežište, 2020), which won the 2023 Booker Prize for Translated Literature. Professor Alison Landsberg, an expert in memory studies, spoke with Gospodinov at Prague’s famous Obecní dům town hall, whose large banquet hall accommodated all conference participants.

The central theme of the discussion was the importance of memories and narratives. Gospodinov began by discussing how his grandmother’s stories influenced his development as a writer. From a young age, he realised that events only gain meaning and become complete when they are recounted. He emphasised that it is precisely stories that reveal the human value of everyday and seemingly trivial things.

Gospodinov repeatedly referenced Bulgaria’s communist past. When discussing his literary goals, he introduced the term “antimonumental storytelling”. By this, he meant that everyday matters are more significant than monumentality, which had been central to communist aesthetics. He believes that antimonumentality is a form of resistance; it is an aesthetic choice that recognises the kitsch that sustains political power.

Gospodinov also recounted how children and young people in socialist Bulgaria recorded their personal stories and memories in a type of dictionary or lexicon. These subtle forms of resistance and self-expression served to document and smuggle personal and communal experiences when it was otherwise difficult to do so. The lexicons reveal what people truly dreamed of during that period. If you are interested in this topic, Gospodinov’s essay, The Story Smuggler (2024), explores how lexicons functioned as an underground literary genre and social ritual among young people.

Gospodinov further examined the dual nature of memory, asserting that while remembering is vital, it can also be dangerous. He emphasised that losing the past means losing the future. The past can be lost either through complete forgetting or by viewing it solely through the lens of nostalgia. His view is that the misapplication of nostalgia is particularly risky. He questions how the past can ever be recycled, which likely alludes to Russia’s current imperial ambitions, especially its Great Russian dreams. As he stated, the past can also become a trap.

Gospodinov also addressed the schizophrenic nature of socialist culture. While many topics could be openly discussed within families, silence prevailed outside the home, and public discourse was dominated by it. He also shared a humorous anecdote about how people had no idea how to behave in a protest march once society became free. Without physical memory, protesters found it challenging to raise their hands in protest.

According to Gospodinov, it is equally important to discuss things that never happened. He believes these imaginary events influence us more than real ones. For example, he mentioned his parents’ never-happened trip to Paris. This idea stirred emotions in me as I remembered how my grandparents saved money for a long-planned round-the-world trip that unfortunately never materialised. Gospodinov also pointed out how difficult it can be to distinguish between an imagined past and a real one.

Finally, Gospodinov and Landsberg discussed the role of literature in the contemporary world. Gospodinov argued that literature gives life meaning, connects people, fosters empathy, and acts as a counterforce to propaganda. He stated that every story generates empathy; for instance, it would be hard to hurt someone whose story you have just heard. However, he believes that building empathy towards humans is easier in literature than towards animals. Nonetheless, generating empathy remains one of literature’s greatest strengths, as it can change perspectives. He amusingly illustrated this by squatting down and claiming that even this move might help an adult to understand a child’s perspective on the world a little better. He also believes that literature’s ability to soothe our fears is one of its superpowers.