Isoisoisäni kirjoitus paperinvalmistuksesta

 

Koska kesälomalla on aikaa lukea myös omaan työhön liittymättömiä kirjoja, tutustuin professori Martti Levón toimittamaan kaksiosaiseen teokseen Puu, sen käyttö ja jalostus (1933 ja 1934). Teos kiinnostaa henkilökohtaisesta syystä, sillä sen toisen osan luku VII on pääosin isoisoisäni, professori Anders Johannes (Antti Jussi) Braxin (1883–1940) kirjoittama. Luku on 323 sivun mittainen, siis kuin kirja kirjan sisällä. Luku sisältää myös monia konepiirustuksia, kuvia alan historiallisista hahmoista sekä paperinvalmistuksen historiasta kertovaa kuvitusta.

Maallikkona en voi kuin hämmästellä, miten paljon yksityiskohtaista tietoa paperinvalmistuksesta ja sen historiasta isoisoisäni on hallinnut. Se ei kuitenkaan ole mikään yllätys, sillä olen tiennyt hänen olleen ensimmäisten joukossa kehittämässä paperiteollisuutta Suomessa. Vaikka en tiedä juuri mitään isoisoisästäni ihmisenä, hänen asiantuntemustaan osaan arvostaa. Hän toimi muun muassa Ab Frenckell & Sonin paperitehtaan, Suomen ensimmäisen teollisen paperitehtaan, isännöitsijänä ja teknillisenä johtajana Tampereella vuosina 1918–1928. Lisäksi hän johti Porin paperitehdasta vuodesta 1926 alkaen.

Parhaiten minulle aukeavat isoisoisäni kuvaukset paperinvalmistuksen historiasta. Ampiaisten taito valmistaa pesiä toimi varhaisena inspiraationa modernille, puuhiomakkeeseen perustuvalle paperinvalmistukselle Euroopassa. Isoisoisäni mainitsee tunnetun fyysikon, luonnontieteilijän ja insinöörin René Antoine Ferchault de Réaumurin (1683–1757) esittäneen, että koska ampiaisetkin siihen kykenevät, paperinvalmistuksen tulisi olla mahdollista myös ihmiselle.

Isoisoisäni kirjoitus kiinnostaa minua myös kirjallisuudentutkijan näkökulmasta, koska paperinvalmistuksen kehittymisellä on ollut merkittävä vaikutus kirjahistorian kehitykseen. Ennen paperin laajaa käyttöä kirjoja kopioitiin käsin, pääasiassa luostareissa, mikä oli hidasta ja teki kirjoista harvinaisia ja kalliita. Paperinvalmistuksen kehittyminen mahdollisti kirjojen massatuotannon, mikä teki kirjallisuudesta paljon laajemmin saatavilla olevaa ja edullisen kulttuurituotteen. Lisäksi paperin ja kirjapainotekniikan kehitykset yhdessä mullistivat tiedonvälityksen, lisäsivät lukutaitoa ja helpottivat tiedon säilyttämistä ja välittämistä maailmanlaajuisesti. Tästä näkökulmasta yhdyn täysin isoisoisäni toteamukseen teollisen paperinvalmistukseen vaadittavan hiomamenetelmän kehittämisen kulttuurisesta tärkeydestä: ”Kun esim. entisaikoina Suomeen kyettiin yhden lehmän hinnalla ostamaan 2 virsikirjaa, niin voimme, nykyiset olot tuntien, käsittää, mikä äärettömän suuri merkitys on annettava hiomamenetelmän keksimiselle ja käytäntöön soveltamiselle. Tätä keksintöä on sen vuoksi täydellä syyllä pidetty edellisen vuosisadan merkittävimpänä kulttuurisaavutuksena”.

          

 Kuva 1. Paperilaboratorio Teknillisessä korkeakoulussa. Professori A. J. Brax (Brax valkoisessa takissa kuvan taka-alalla) koeajaa paperikonetta opiskelijoiden kanssa. Kuva: Aalto-yliopiston arkisto (TKKKA:395), Finna. CC BY 4.0

Vuonna 1930 isoisoisäni nimitettiin Suomen ensimmäiseksi paperiteknologian professoriksi Teknilliseen korkeakouluun Helsingissä. Hän hoiti professuuriaan kuolemaansa saakka vuonna 1940. Hänellä on siten ollut keskeinen rooli Suomen nostamisessa teolliseksi valtioksi ja uuden sukupolven paperi-insinöörien kasvattamisessa.

On harmillista, miten nopeasti ”miespolvet vaipuvat unholaan”, kuten tunnetussa virressä todetaan. Isäni ei tuntenut isoisäänsä kovin hyvin, koska tämä kuoli hänen ollessa vasta kymmenvuotias. Olen siksi oppinut isoisoisäni tekemisistä enemmän satunnaisista lähteistä kuin isäni tai muidenkaan sukulaisteni kertomana. Kirjallisuustieteen professori Hannu Riikonen tuli kerran työhuoneeseeni kädessään Paavo Virkkusen teos Kangasalan Katri (1988). Hän halusi näyttää minulle kuvaa isoisoisästäni nuorena ”pyöräretkellä” (kuva on otettu lavasteissa) yhdessä ystävänsä Paavo Snellmanin (1874–1959) kanssa.

               Kuva 2. Paavo Virkkunen ja A. J. Brax (kuvassa oikealla) pyöräretkellä kesällä 1895. Teoksen Kangasalan Katri kuvitusta. Alkuperäinen kuva: Kansalliskirjasto, Helsinki.

Paavo Snellman vaihtoi nimensä Paavo Virkkuseksi vuonna 1906. Hän oli Ilmajoen kirkkoherra mutta parhaiten hänet tunnetaan kokoomuspoliitikkona, joka toimi useaan otteeseen eduskunnan puhemiehenä. Kerrotaan, että hän on ollut esikuva Kari Suomalaisen tunnetuille pilapiirroksille Kansallisen Kokoomuspuolueen kypäräpäisestä ja liperikauluksisesta edustajasta.

Kummitädiltäni Tiinalta (Eva Kristiina) sain tietää, että isoisoisäni asui professorivuosinaan Helsingissä osoitteessa Töölönkatu 6 A perheensä kanssa. Isäni kertoi, että perheen ruokapöytään mahtui jopa kolmekymmentä henkeä. Se oli varmasti tarpeen, sillä jo omaan perheeseen kuului kymmenen lasta, joista seitsemän oli poikia. Yksi tytöistä menehtyi muistaakseni jo pienenä. Voin kuvitella, kuinka paljon väkeä oli pöydän ääressä juhlapäivinä. Seitsemästä veljeksestä vanhin oli Antti-Jussi, isoisäni, josta tuli myöhemmin Enso-Gutzeitin tehtaiden teknillinen johtaja Kotkassa.

Vasta vanhemmalla iällä olen saanut tietää, että isoisoisäni sisko Alma Elisabeth oli naimisissa Eliel Saarisen veljen, pankkiylitarkastaja Fredrik Johannes (Hannes) Saarisen (1872–1950) kanssa. Arvelen tämän kuvion selittävän, miksi omistan Eliel Saarisen piirtämän herrainhuoneen kaluston, johon kuuluvan kirjoituspöydän ääressä teen töitäni kirjastohuoneessani. Kirjoituspöytä palvelee samassa tehtävässä jo neljännessä polvessa, ja se on kestänyt isoisoisältä aina pojanpojanpojalle. Välillä se on matkannut jopa Portugaliin, jossa isoisäni johti Enso-Gutzeitin tytärtehdasta. Minusta on mukava tietää, että olen suvussani toinen professorin tehtävää Helsingissä hoitanut henkilö, jolle kookas pöytä on tarjonnut työskentelytilaa. Kansallismuseon kokoelmiin puolestaan kuuluvat Elielin isotädilleni Almalle piirtämät nimikirjaimet, jotka on tarkoitettu malliksi tekstiilien, kuten lakanoiden tai pöytäliinojen, nimikoimiseen. Alma ja Johannes Saarisen poika Severi Saarinen oli keskeinen kirja- ja lehtialan vaikuttaja ja Rautatiekirjakauppa Oy:n toimitusjohtaja.

Isoisoisäni sisko, Greta (Margareta Emilia) Brax, puolestaan oli vakaumuksellinen kristitty ja diakonissa. Helsingin Sanomien jutusta 6. toukokuuta 1996 sain tietää, että hän ja sisar Pauliina Huttunen olivat Suomen ensimmäiset kotisairaanhoitajat. Vaikuttavaa oli lukea, että heti ensimmäisenä vuonnaan kotisairaanhoitajina he tekivät yhteensä huikeat 7 000 kotikäyntiä Helsingissä. Gretasta tuli myöhemmin Viipurin Diakonissalaitoksen johtajatar. Helsingin Diakonissalaitoksella kuvatun saippuasarjan Ihmeidentekijät käsikirjoittajat ovat nähtävästi saaneet idean Onerva Braxin (Marjorita Huldén) roolihenkilön nimeen isotätini nimestä, vaikka heissä ei ole mitään muuta samaa kuin vanhahtava etunimi.

Kuva 3. Diakonissa Greta Brax.

In English: 

My Great-Grandfather’s Writings on Paper Manufacturing

Since the summer holidays are a time when I can read books unrelated to my work, I became acquainted with Professor Martti Levó’s two-volume work, Puu, sen käyttö ja jalostus (Wood, Its Use and Processing), published in 1933 and 1934. This work holds personal interest for me, as Chapter VII of the second volume is primarily authored by my great-grandfather, Professor Anders Johannes (Antti Jussi) Brax (1883–1940). The 323-page chapter reads like a book within a book. It also contains numerous technical drawings, pictures of historical figures in the field, and illustrations depicting the history of paper manufacturing.

As a layman, I can only marvel at the detailed knowledge of paper manufacturing and its history that my great-grandfather possessed. However, it is no surprise, considering he was among the first to develop the paper industry in Finland. Although I know very little about him as an individual, I can recognise his expertise. He served as manager and technical director of Finland’s first industrial paper mill, Ab Frenckell & Son in Tampere, from 1918 to 1928, among other roles. He also managed the Pori paper mill from 1926 onwards.

What I find most accessible are my great-grandfather’s descriptions of the history of paper manufacturing. The way wasps build their nests was an early inspiration for the development of modern paper manufacturing based on wood pulp in Europe. My great-grandfather mentions that René Antoine Ferchault de Réaumur (1683–1757), a renowned physicist, natural scientist, and engineer, suggested that, since wasps can do it, humans should be able to produce paper as well.

From a literary scholar’s viewpoint, I am also interested in my great-grandfather’s writing because the development of paper manufacturing has significantly influenced the history of books. Before paper became widely used, books were copied by hand, mainly in monasteries. This process was slow and labour-intensive, making books rare and costly. The advancement of papermaking enabled the mass production of books, which made literature more accessible and affordable. Moreover, the progress in both paper and printing technology revolutionised the spread of information, boosted literacy, and helped preserve and transmit knowledge worldwide. From this perspective, I fully agree with my great-grandfather’s statement about the cultural importance of developing the grinding method necessary for industrial paper manufacturing: “When, for example, two hymnals could be bought in Finland for the price of one cow in the old days, we can understand, knowing the current circumstances, the immense significance that must be attached to the invention and practical application of the refining method. This invention has therefore rightly been considered the most significant cultural achievement of the previous century.”

In 1930, my great-grandfather became Finland’s first professor of paper technology at the Helsinki University of Technology. He held this position until he died in 1940. In this way, he played a key role in Finland’s rise as an industrial nation and in training a new generation of paper engineers.

As mentioned in a well-known hymn, it is unfortunate how quickly “the generations of men fade into oblivion.” My father did not know his grandfather very well, as he passed away when he was only ten. Consequently, I have learned more about my great-grandfather’s life from various sources than from my father or other relatives. One day, Hannu Riikonen, a professor of comparative literature, came to my office with Paavo Virkkunen’s book Kangasalan Katri (1988) in his hand. He wanted to show me a photograph of my great-grandfather as a young man riding a bike with his friend Paavo Snellman.

In 1906, Paavo Snellman changed his name to Paavo Virkkunen. Although he was the vicar of Ilmajoki, he is best known as a National Coalition Party politician who served as Speaker of Parliament on several occasions. It is said that he inspired Kari Suomalainen’s famous cartoons depicting a National Coalition Party representative wearing a helmet and preaching brands.

My godmother, Tiina (Eva Kristiina), told me that my great-grandfather lived with his family at Töölönkatu 6 A in Helsinki during his years as a professor. My father said that the dining table in their home could seat up to thirty people. This was indeed necessary, considering that his own family already consisted of ten children, seven of whom were boys. I recall that one of the girls died young. I can only imagine how crowded the table must have been on special occasions! The eldest of the seven brothers was Antti-Jussi, my grandfather, who later became technical director of the Enso-Gutzeit factories in Kotka.

It was only later in life that I discovered my great-grandmother, Alma Elisabeth, was married to Hannes (Fredrik Johannes) Saarinen (1872–1950), a bank inspector and the brother of the renowned architect Eliel Saarinen. This might explain why I own furniture designed by Eliel Saarinen for a gentleman’s study, including the desk where I now work in my home library. This desk has served the same purpose for four generations, from great-grandfather to great-grandson, and it even travelled to Portugal with my grandfather, who managed Enso-Gutzeit’s subsidiary factory there. It is interesting to note that I am the second person in my family to have worked as a professor in Helsinki and used this large desk as personal workspace. The National Museum’s collections include initials drawn by Eliel for my great-aunt Alma, intended as a model for labelling textiles such as sheets and tablecloths. Their son, Severi Saarinen, was a key figure in the book and newspaper industry, as well as the managing director of Rautatiekirjakauppa Oy.

My great-grandfather’s sister, Greta (Margareta Emilia) Brax, was a devout Christian and a deaconess. According to an article in Helsingin Sanomat on 6 May 1996, she and Sister Pauliina Huttunen were Finland’s first home nurses. It was impressive to read that in their first year as home nurses, they made a staggering total of 7,000 home visits. Greta later became director of the Viipuri Deaconess Foundation. The writers of the Finnish soap opera Ihmeidentekijät (Miracle Workers), which was filmed at the Deaconess Foundation in Helsinki, apparently got the idea for the name of the character Onerva Brax (played by Marjorita Huldén) from my great-aunt’s name, despite them having nothing else in common except their old-fashioned first names.